Vuosi 2020 tulee jäämään historiankirjoihin maailmanlaajuisen COVID-19 pandemian vuoksi. Olemme kaikki saaneet sopeutua aivan uudenlaiseen normaaliin, joka käsittää sosiaalisten kontaktien vähenemisen, maskin käytön julkisilla paikoilla, turvavälien noudattamisen, käsien pesun, yskimis- ja aivastamismallin sekä muita eri toimia. Hyvin poikkeuksellinen vuosi on opettanut myös minulle henkilökohtaisesti paljon (muutakin kuin edellä mainitut turvatoimet). Jaankin nyt teille Alman oma top 3+1: mitä vuosi 2020 on opettanut minulle?
1. PYSÄHTYMINEN ON OK
Ennen pandemiaa ja valmiuslakia, elin elämäni kiireisintä aikaa. Olen aina ollut ekstrovertti ja inhoankin kotona olemista. Aktiivinen sosiaalinen elämä, ahkera työnteko sekä raivoisa kurssien suorittaminen, on ollut minulle asioita, millä (mukaan lukien harrastukset) täytän viikkoni. Usein siten, ettei oikeita vapaapäiviä hengähtämiseen edes ole.
Tämä pakka on pysynyt minulla käsissä jo vuodesta 2014, enkä osannut edes ajatella kuinka kierroksilla sitä välillä on käynyt. Jossain vaiheessa mieluisasta arjesta alkoikin tulla jo paineita, ja oli mahdotonta sanoa ei, vaikka väsytti. Myös hajamielisyys koitui ongelmaksi, kun asioita alkoi kerääntyä niin paljon, ettei edes muistanut, mitä milloinkin piti hoitaa.
Kun korona tavoitti Suomen ja valmiuslaki asetettiin voimaan, myös minun työpaikkani alkoi laskemaan työntekijöitä lomautukselle, mukaan lukien minut. Töiden loppuminen, opiskelujen siirtyminen etäopetukseen sekä sosiaalistentilaisuuksien vähentyminen kuin seinään pakottivat myös minut jäämään pikku yksiööni neljän seinän sisälle.
Aluksi tuli järkytys ja levottomuus. Loppujen lopuksi viikkojen kuluessa huomasin, että ajatus kotona olemisesta ei enää ahdistanut. Päinvastoin opin nauttimaan siitä, ettei aina pitänyt mennä säästöliekillä tai kokea syyllisyyttä, jos piti ihan oikean vapaapäivän. Oli helpottavaa huomata, että organisointi sekä menojen muistaminen onnistui jopa ilman kalenteria.
2. YHDESSÄ OLO EI OLE ITSESTÄÄNSELVYYS
Ennen tuli aina huokaistua syvään, jos piti lähteä perheen kanssa reissuun tapaamaan kaukaisia sukulaisia. Sellaisia, joiden kanssa oli nähty viimeksi silloin kun minä olin ollut vauva, enkä siis sitä tapaamista muistanutkaan (tiedätte varmasti ne sukulaiset). Tällä hetkellä en ole nähnyt sukulaisiani, kuin viimeksi kolme vuotta sitten ja melkeinpä kaipaan sitä, että saan keksiä tikusta asiaa hiljaisuuden tai nolojen lapsuusmuisteluiden keskeyttämiseksi.
Olen myös alkanut arvostamaan ystäviäni ja perhettäni aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, ennen heidän seuransa oli melkeinpä itsestäänselvyys. Nykyään viikon ainoa kahvihetki ystävän kanssa on saanut aivan uuden merkityksen, mitä aiemmin. Enää mieli ei harhaile muihin asioihin, ainakaan niin paljoa, vaan haluaa aidosti keskittää kaiken huomion siihen hetkeen missä on.
3. OMAN ELÄMÄNSÄ OPETTAJANA TOIMIMINEN, ON MAAILMAN HANKALIN AMMATTI
Uskon, etten ole ainoa, joka on kamppaillut motivaation puutteesta etenkin näin etäopiskelujen aikana. Olen joutunut pitämään itselleni usean kerran kehityskeskusteluja siitä, että kurssit on suoritettava, vaikka kuinka tekisi mieli vain katsoa Netflixiä ja nukkua.
Etäopetus on haastanut minut oppimaan materiaaleista itse, sillä kaikki opettajat eivät ole tarjonneet zoom- tai teams -luentoja. Koulutuksen laatu on siis joidenkin kurssien osalta heikentynyt. Toisaalta on myös ollut mahtavaa huomata, kuinka jotkut opettajat ovat käyttäneet luovuutta, ja pystyneet soveltamaan etäluennot mahdollisimman paljon opiskelijoita osallistaviksi tunneiksi. Tällöin olen säästynyt itseni lahjomiselta sekä kiristämiseltä, ja pari epätoivon kyyneltä on jäänyt vierittämättä.
Tämmöisenä keventävänä bonuksena, ja ei aivan top 3 yltäneellä ”opilla”
4. EN SKIPPAA ENÄÄ OPISKELIJATAPAHTUMIA
Vannon kautta kiven ja kannon. Okei myönnettäköön todennäköisesti tulen unohtamaan tämän opin vielä useasti etenkin sellaisina päivinä, jolloin mikään ei huvita. Mutta tämä olkoon oodi tapahtumien tärkeydelle. Oli sitten kyseessä ulko- tai sisätapahtuma, päivällä tai yöllä, ovat ne osa minun opiskeluajan muistojani, jotka ovat olleet isossa roolissa ryhmäytymisen sekä yhteisöllisyyden mahdollistajana.
Summa summarum, vuosi on ollut erilainen, ja se on vaatinut jokaiselta mukautumista. Kaikkien vaikeuksien ja haasteiden keskellä pidetään toisistamme huoli, jooko? Soita isovanhemmille, äläkä riskeeraa riskiryhmäläisten terveyttä vierailuilla juuri nyt. Pian saamme toivottavasti halata heitäkin. Pysytään terveinä ja turvataan itsemme sekä toisemme noudattamalla ohjeistuksia. Lopuksi vielä vuoden varmaan käytetyin, mutta oikeasti totuudenmukainen lause ”kyllä me tästä vielä selvitään”.
Jouluisin terkuin, Alma Niemelä
